Siellä, minne veri vetää uudestaan

Olin onnellinen neon-kylttien valon alla. En tiedä tulisinko olemaan onnellinen tavoitteeseeni päästyäni, mutta onnihan on sen etsimisessä. Olin kiinnittänyt pyörätuoliini pienen FC St. Pauli-lipun. Olin siitä hyvin ylpeä. Syyssäässä ulkoileminen oli mukavaa, vaikka minusta tuntuikin kuin olisin voinut hyvin nousta tuolistani ja lähteä kävelemään ensimmäistä kertaa elämässäni. Odottaminen oli niin hankalaa ja tuskallista. Leevi & The Leavings soi hyvää vauhtia korvalappustereoissani. Olin aina ollut sitä mieltä, että Gösta Sundqvistin musiikki sopi vain onnellisiin hetkiin.
  Nautin suuresti vastaantulevista kulkijoista. Reeperbahnin, tuon Hampurin vapaasataman lahja lihan iloista kiinnostuneille, syntisiä teitä pitkin kulki hiippareita pitkissä takeissaan, liikemiehiä, rivoja vanhuksia, turisteja, toisia vammaisia, polttariseurueita, sutenöörejä, ilotyttöjä, sekä juuri ajokortin saaneita nuoria poikia. Kukaan ei häpeillyt, kaikki olivat saapuneet samalle kadulle tuon primitiivisen tarpeen, joka on joillekin pakkomielteen ajamana, mukaan lukien minä. Minua huolestutti vain, että saisinko sotalipun tankoon. Jännä juttu, täältä etsimäni löytyisi. 4-vuotiaasta asti pyörätuolissa, mutten ollut katkeroitunut. Olin pienenä heti sisäistänyt, etten voisi elää samanlaista elämää muiden kanssa, mutta se ei estäisi minua elämästä täysillä. Kuitenkin koin, etten ollut elänyt täysillä, mutta nyt tulisin nauttimaan vapaudesta.

  Ennen koulua en löytänyt ystäviä, sillä enhän minä ikinä mennyt minkäänlaiseen päivähoitoon. Kotona opettelin mahdollisimman asioita: Niin tiskausta, lukemista, kuin jonglööraustakin. Asuimme Pohjois-Helsingin lähiössä rivitalossa. Taloyhtiön muiden asuntojen lapset vierastivat minua. Mitä olisinkaan tehnyt pyörätuolissa liukumäen ja hiekkalaatikon suhteen? En mitään. Ulkoilin harvoin ja tuijottelin maisemia. Aloin syrjäytyä jo hyvää vauhtia. Vanhempani luulivat tuijotteluni johtuvan taiteellisestani puolestani ja hankkivat minulle polaroid-kameran. En halunnut huolestuttaa heitä, vaikken voinutkaan henkisesti hyvin, vaan nappailin jatkuvasti kuvia.

  Kouluikään päästyäni opettajanani toimi koko ala-asteen nuori maaseudulta kotoisin oleva luokanopettaja. Hänessä ei ollut mitään vikaa, paitsi että hän otti minua kohtaan ylisuojelevan asenteen ja näin kohteli minua kuin jalkojeni sijasta minulla olisikin ollut puutetta planeetassani. Ihmettelin jo tuolloin, kun eräs mummo kertoi hyväksyvänsä minut. Mihin tarvitsisin muiden ihmisten hyväksyntää? Taivaan porteille? Kerroin tuolloin mummolle, että taivaassa ne perseet tervataan. Vaan kuinkas ollakkaan, juuri tuo hyväksynnän puute kaivoi kuoppaa, johon pyörätuolini kellahti. 2000-luku oli hyväksyväistä aikaa, ja useimmat olivat minua kohtaan ystävällisiä, vaikkakin tytöt hieman pelkäsivät lyhytjalkaista kummajaista. Mutten minä missään vaiheessa ystävystynyt kenenkään kanssa. Muut lapset pitivät minua kummajaisena, eivätkä hyväksyneet minua täysivertaisena.

  Ylä-asteella pystyin jo suhtautumaan elämään aurinkoisemmin. Sain nimittäin ystävän, Kalevin. Harvat ystävät ovat niin vahvassa suhteessa, kuin minä ja Kalevi. Olenkin hänelle ikuisesti kiitollinen. Kalevi oli sorrettu harrastusvalinnoistaan johtuen. Piinaavat hetket alkoivat heti hänen kerrottuaan balettiharrastuksestaan. Eikä minustakaan noussut händikäppinä luokan suosituin oppilas. On jopa uskomatonta, kuinka lapsellinen 13-vuotias osaa olla. Yhdessä me kaksi nurkkaan ajettua poikaa pystyimme käymään koulua, ja jakamaan toisillemme sivistystämme. Pidimme toisillemme turvaa ja muodostimme rikkumattoman kokonaisuuden julmuutta vastaan.

  Kummankaan ei tarvinnut tuntea oloaan yksinäiseksi. Tulimme Kalevin kanssa yhdessä siihen lopputulokseen, että ihmiset olivat vain massaa ja kun siitä jollain tavalla eroaa, ei pääse koettelemuksitta. Muoti on nykyään muotti. Kaikesta huolimatta minä ja Kalevi jaksoimme uurastaa, mikä puolestaan näkyi numeroissamme. Olimme kumpikin luokkamme priimuksia, mikä teki Kalevin olon entistä vaikeammaksi. Ihmiset puolestaan säälivät minua, ja suhtautuivat vammaiseen varauksella ja pienellä kunnioituksella, mutta Kalevi oli heidän silmissään vapaata riistaa. Emme siis kumpikaan ikinä löytäneet tietämme koulun diskoihin.

  Lukio oli rankkaa aikaa, Kalevin ja minun tieni erosivat. Keskityin täysillä lukio-opintoihin minimaalisen ystäväpiirin vuoksi, mutta tapasin Kalevia usein koulun jälkeen. Lahjaksi saamani rahat laitoin säästöön, ja osan jopa sijoitin. Tuolloin jo tiesin lähteväni joku päivä matkalle. Ehkäpä tämä matkani on ollut minulle, jokinlainen itsenäistymisriitti. Lukiossa nuorten sosiaaliset tapahtumat liittyvät vahvasti alkoholiin. Itseäni alkoholin kanssa läträäminen ei ollut ikinä kiinnostanut. Ja minulla oli liikkumisesteitä. Sainkin lukiossa vuosien aikana muutaman hyvän ystävän, mutta masentavaa oli huomata, kuinka vaikeaa tyttöjen tapaaminen oli. Ihmiset tuntuivat säälivän minua, mutteivat tohtineet ikinä tutustua minuun.

  Täytettyäni 18, aloin liikkua välillä iltaisin ulkona. Tämä harrastukseni loppuikin pian. Känniset nuoret kaatoivat minut ja pyörätuolini, lähestyessäni tyttöjä, jotkut jopa sylkivät vasten kasvojani. Minua kuvotti, miten iltaisin alkoholin vaikutuksen alaisista ihmisistä oli havaittavissa niinkin vahvaa alkukantaista sykettä. Heti YO-kirjoitusten jälkeen lähdinkin pois. Ehkä minä kärsinkin jonkilaisesta Poika nimeltä Päivi-kompleksista. Vietin jonkin verran aikaa Espanjassa, mutta nyt matkani viimeinen kohde, ennen kotiinpaluuta, Hampurin Reeperbahn hohkasi pyörätuolini renkaiden alla. Tutkiskelin muutamia kylttejä, kunnes tulin vihdoin lopputulokseen. Olisiko tämä todella tapa, jolla haluaisin asian hoitaa? Halvalla ja nopeasti. En todellakaan ollut käyttänyt asian pohtimiseen kummemmin aikaa. Ei minua hävettänytkään. Hymyilin ja mietiskelin hetken, ennen kuin ahtauduin sisään.

Irwin Goodman aikoinaan lauloi tätä Vexi Salmen sanoittamaaa kappaletta St. Pauli ja Reeperbahn

St. Pauli ja Reeperbahn
Sinne veri vetää uudestaan
Naisiin öihin mannermaisemiin
Tie suureen maailmaan
St. Pauli ja Reeperbahn
Sinne veri vetää uudestaan
Sumuun kolibriin ja humuun vie
Tie suureen maailmaan

Elämä on satu

Vieraassa maassa ilman kunnollista henkilöllisyyttä eläminen ei ole ikinä helppoa. Varsinkin, jos työkseen istuu kylmällä katukiveyksellä purkki tassussa ja yrittää parhaansa mukaan vältellä virtsarakontulehdusta. Ja mikäli sellaisen onnistuisi saamaan, ei työnantajana toimiva ihmiskauppias sitä hoidattaisi. Tuomas Kyrön Kerjäläisen ja jäniksen päähahmo Vatanescu on tällaisessa tilanteessa. Ihmiset sylkevät hänen ylleen, välttelevät, osoittelevat. Ihmisten halveksunta ottaa vallan. Ennakkoluulot ja stereotypiat seisovat uuden alun tiellä. Silti pysyy hän kovana, mutta jalona, eikä katkeroidu. Poika odottaa isäänsä Romaniassa ja sisko on lähtenyt myymään itseään pakon edessä. Kaikki voisi olla huonomminkin, joten pitää iloita. Vatanescu ottaakin jokaisessa tilanteessa kaiken irti pakomatkallaan. Hahmona Vatanescu on niin sydämellinen, että jopa hänen epärehellisyytensä saa silmissäni perusteita. En tiedä uskooko Vatanescu hyvään lopputulemaan, mutta hän suorastaan henkii hyvää karmaa.

  Juoni on omaperäinen (vaikkakin kulkeekin samalla pohjalta kuin Jäniksen vuosi) ja aihevalinta ajankohtainen. Vatanescu tulee Suomeen tavoitteenaan ansaita rahaa, jotta voisi ostaa pojalleen nappulakengät. Pian kuitenkin Vatanescun joutuu konfliktiin työnantajansa kanssa ja joutuu pakenemaan kansainvälistä rikollisuutta, tuota ”suurinta monikansallista pörssiyhtiötä.” Matkaseurakseen Vatanescu löytää jäniksen, jota kohtaan Vatanesculla muodostuu nopeasti vahva suhde. Kumpikin on toiselle ainoa tuki ja turva maailman julmuutta vastaan. Pari pysyykin rikkumattomana kokonaisuutena elämän aalloissa. Vatanescun ainoana tavoitteena on saada pojalleen nappulakengät. Pian romanialaiselle ystävällemme aukeaa, että kengillä on myös ostonaama, ei pelkästään hintaa.

  Matkallaan halki Suomen Vatanescu tutustuu erilaisiin ihmisiin ja astuu monenlaisiin kokemuksiin, samalla saaden hieman jalkaa menestyksen oven väliin. Sankari voittaa ihmisten luottamuksen nopeasti puolelleen nöyrällä ja jalolla käytöksellään, joka paljastaa ihmisluonnon kauneuden ja ruman rauniot. Alkaa köyhän romanialaisen nousukausi.

  Kerjäläinen ja jänis on Arto Paasilinnan Jäniksen vuoden ja kerjäläisyyden risteämä. Kyrö on kuitenkin tuonut oman kädenjälkensä esille, vaikkakin teokset muistuttavat toisiaan myös kerronnalliselta kannalta. Molemmissa päähahmot eivät tuo omia syvällisempiä näkemyksiään ja mielipiteitään esille, vaan elävät hetkessä ja toimivat jokseenkin alkukantaisen sykkeen pohjalta. Vaikka Alunperin kirja ilmestyi kuunnelmana, mutta joulun alla se julkaistiin myös painotuotteena. Itse aloin luettuani pohtimaan omaa suhtautumistani tuntemattomiin ihmisiin, sekä ennakoluulojeni vaikutusta päätöksiini. En voi myöskään kieltää hymyilleeni kirjaa lukiessa. Kerjäläinen ja jänis on kaunis ja satumainen teos. Se on saamaan aikaan köyhyysmanifesti, sekä menestystarina, että yhteiskunnallinen satiiri. Ja kaunis sellainen. Kyrön ajatus tiivistää kirjan idean: ”Elämä on satu.”