Siellä, minne matka päättyy

Äitini on aina vihannut hyvästejä. Ja vihaa edelleen. Asioiden jättäminen on kurjaa ja vaikeaa muun muassa siksi, että sille pitää löytää syy. Terve ihminen tarkkailee ja analysoi itseään ja ympäristöään, joten onnen ja kurjuuden löytäminen ja hävittäminen onnistuu vasta, kun siihen löytää syyn.

  Läpi kouluvuoden olen tätä blogia kirjoittanut äidinkielen päättötyönä. Joskus luontevasti, joskus tuskaillen. Blogi on silti ollut helpotus päättötyön pohjaksi. Deadlinet ovat rytmittäneet päättötyön tekoa ja koulutyöt eivät olet kasaantuneet niskaan. Tätä kannattaisi muidenkin opettajien käyttää, sillä rytmittäisi se myös opettajien työtaakkaa.

  Reilu puolivuotta on kuitenkin lyhyt aika, joten on vaikea todeta omasta kasvustani aiheutuneita muutoksia blogissa. Paljon on kuitenkin oppinut. Blogista on minulle muodostunut eräänlainen raportti. Päättötyösanaani ulkonäköä olen alkanut tarkastellut enemmän syiden ja seurausten kannalta. Ulkonäkö on tullut esiin niin hyvässä, kuin myös pahassa. Blogissani olen myös päässyt tekemään erilaisia tekstejä. Tekstien tekijänä koen tulleeni analysoivammaksi. Ei sillä, että analysoisin teksteissäni enemmän ja toisin monipuolisemmin näkökulmia, vaan olen pystynyt tutkailemaan omaa kirjoittamistani ja saamaan itsestäni irti napakkuutta.

  Vaikka sanana ulkonäkö on pinnallinen ja tarkemmin ajateltuna jopa etova, on se merkitykseltään ja esiintymiseltään laaja. Ulkonäköhän sitoutuu kaikkeen konkreettiseen. Nyt sana ei tunnu kovin erilaiselta, kuin ennen päättötyötä. Ehkäpä vain isommalta. Ennen ajattelin sitä rajallisemmin, tyylin ja ihmisiin kohdistuvana asiana. Koen avanneeni silmäni.

  Omaan päättötyöhöni olen kaikin puolin tyytyväinen. Olen pystynyt sisällyttämään haluamiani asioita erilaisiin teksteihin ja rakentamaan niistä sisällöllisesti mielenkiintoisia (ainakin mielestäni). En tietenkään koe yhdessäkään postauksissani täysin onnistuneeni, mutta kuka tai mikä olisi täydellistä.

Rakkaudella,

Kusti

Siellä, minne veri vetää uudestaan

Olin onnellinen neon-kylttien valon alla. En tiedä tulisinko olemaan onnellinen tavoitteeseeni päästyäni, mutta onnihan on sen etsimisessä. Olin kiinnittänyt pyörätuoliini pienen FC St. Pauli-lipun. Olin siitä hyvin ylpeä. Syyssäässä ulkoileminen oli mukavaa, vaikka minusta tuntuikin kuin olisin voinut hyvin nousta tuolistani ja lähteä kävelemään ensimmäistä kertaa elämässäni. Odottaminen oli niin hankalaa ja tuskallista. Leevi & The Leavings soi hyvää vauhtia korvalappustereoissani. Olin aina ollut sitä mieltä, että Gösta Sundqvistin musiikki sopi vain onnellisiin hetkiin.
  Nautin suuresti vastaantulevista kulkijoista. Reeperbahnin, tuon Hampurin vapaasataman lahja lihan iloista kiinnostuneille, syntisiä teitä pitkin kulki hiippareita pitkissä takeissaan, liikemiehiä, rivoja vanhuksia, turisteja, toisia vammaisia, polttariseurueita, sutenöörejä, ilotyttöjä, sekä juuri ajokortin saaneita nuoria poikia. Kukaan ei häpeillyt, kaikki olivat saapuneet samalle kadulle tuon primitiivisen tarpeen, joka on joillekin pakkomielteen ajamana, mukaan lukien minä. Minua huolestutti vain, että saisinko sotalipun tankoon. Jännä juttu, täältä etsimäni löytyisi. 4-vuotiaasta asti pyörätuolissa, mutten ollut katkeroitunut. Olin pienenä heti sisäistänyt, etten voisi elää samanlaista elämää muiden kanssa, mutta se ei estäisi minua elämästä täysillä. Kuitenkin koin, etten ollut elänyt täysillä, mutta nyt tulisin nauttimaan vapaudesta.

  Ennen koulua en löytänyt ystäviä, sillä enhän minä ikinä mennyt minkäänlaiseen päivähoitoon. Kotona opettelin mahdollisimman asioita: Niin tiskausta, lukemista, kuin jonglööraustakin. Asuimme Pohjois-Helsingin lähiössä rivitalossa. Taloyhtiön muiden asuntojen lapset vierastivat minua. Mitä olisinkaan tehnyt pyörätuolissa liukumäen ja hiekkalaatikon suhteen? En mitään. Ulkoilin harvoin ja tuijottelin maisemia. Aloin syrjäytyä jo hyvää vauhtia. Vanhempani luulivat tuijotteluni johtuvan taiteellisestani puolestani ja hankkivat minulle polaroid-kameran. En halunnut huolestuttaa heitä, vaikken voinutkaan henkisesti hyvin, vaan nappailin jatkuvasti kuvia.

  Kouluikään päästyäni opettajanani toimi koko ala-asteen nuori maaseudulta kotoisin oleva luokanopettaja. Hänessä ei ollut mitään vikaa, paitsi että hän otti minua kohtaan ylisuojelevan asenteen ja näin kohteli minua kuin jalkojeni sijasta minulla olisikin ollut puutetta planeetassani. Ihmettelin jo tuolloin, kun eräs mummo kertoi hyväksyvänsä minut. Mihin tarvitsisin muiden ihmisten hyväksyntää? Taivaan porteille? Kerroin tuolloin mummolle, että taivaassa ne perseet tervataan. Vaan kuinkas ollakkaan, juuri tuo hyväksynnän puute kaivoi kuoppaa, johon pyörätuolini kellahti. 2000-luku oli hyväksyväistä aikaa, ja useimmat olivat minua kohtaan ystävällisiä, vaikkakin tytöt hieman pelkäsivät lyhytjalkaista kummajaista. Mutten minä missään vaiheessa ystävystynyt kenenkään kanssa. Muut lapset pitivät minua kummajaisena, eivätkä hyväksyneet minua täysivertaisena.

  Ylä-asteella pystyin jo suhtautumaan elämään aurinkoisemmin. Sain nimittäin ystävän, Kalevin. Harvat ystävät ovat niin vahvassa suhteessa, kuin minä ja Kalevi. Olenkin hänelle ikuisesti kiitollinen. Kalevi oli sorrettu harrastusvalinnoistaan johtuen. Piinaavat hetket alkoivat heti hänen kerrottuaan balettiharrastuksestaan. Eikä minustakaan noussut händikäppinä luokan suosituin oppilas. On jopa uskomatonta, kuinka lapsellinen 13-vuotias osaa olla. Yhdessä me kaksi nurkkaan ajettua poikaa pystyimme käymään koulua, ja jakamaan toisillemme sivistystämme. Pidimme toisillemme turvaa ja muodostimme rikkumattoman kokonaisuuden julmuutta vastaan.

  Kummankaan ei tarvinnut tuntea oloaan yksinäiseksi. Tulimme Kalevin kanssa yhdessä siihen lopputulokseen, että ihmiset olivat vain massaa ja kun siitä jollain tavalla eroaa, ei pääse koettelemuksitta. Muoti on nykyään muotti. Kaikesta huolimatta minä ja Kalevi jaksoimme uurastaa, mikä puolestaan näkyi numeroissamme. Olimme kumpikin luokkamme priimuksia, mikä teki Kalevin olon entistä vaikeammaksi. Ihmiset puolestaan säälivät minua, ja suhtautuivat vammaiseen varauksella ja pienellä kunnioituksella, mutta Kalevi oli heidän silmissään vapaata riistaa. Emme siis kumpikaan ikinä löytäneet tietämme koulun diskoihin.

  Lukio oli rankkaa aikaa, Kalevin ja minun tieni erosivat. Keskityin täysillä lukio-opintoihin minimaalisen ystäväpiirin vuoksi, mutta tapasin Kalevia usein koulun jälkeen. Lahjaksi saamani rahat laitoin säästöön, ja osan jopa sijoitin. Tuolloin jo tiesin lähteväni joku päivä matkalle. Ehkäpä tämä matkani on ollut minulle, jokinlainen itsenäistymisriitti. Lukiossa nuorten sosiaaliset tapahtumat liittyvät vahvasti alkoholiin. Itseäni alkoholin kanssa läträäminen ei ollut ikinä kiinnostanut. Ja minulla oli liikkumisesteitä. Sainkin lukiossa vuosien aikana muutaman hyvän ystävän, mutta masentavaa oli huomata, kuinka vaikeaa tyttöjen tapaaminen oli. Ihmiset tuntuivat säälivän minua, mutteivat tohtineet ikinä tutustua minuun.

  Täytettyäni 18, aloin liikkua välillä iltaisin ulkona. Tämä harrastukseni loppuikin pian. Känniset nuoret kaatoivat minut ja pyörätuolini, lähestyessäni tyttöjä, jotkut jopa sylkivät vasten kasvojani. Minua kuvotti, miten iltaisin alkoholin vaikutuksen alaisista ihmisistä oli havaittavissa niinkin vahvaa alkukantaista sykettä. Heti YO-kirjoitusten jälkeen lähdinkin pois. Ehkä minä kärsinkin jonkilaisesta Poika nimeltä Päivi-kompleksista. Vietin jonkin verran aikaa Espanjassa, mutta nyt matkani viimeinen kohde, ennen kotiinpaluuta, Hampurin Reeperbahn hohkasi pyörätuolini renkaiden alla. Tutkiskelin muutamia kylttejä, kunnes tulin vihdoin lopputulokseen. Olisiko tämä todella tapa, jolla haluaisin asian hoitaa? Halvalla ja nopeasti. En todellakaan ollut käyttänyt asian pohtimiseen kummemmin aikaa. Ei minua hävettänytkään. Hymyilin ja mietiskelin hetken, ennen kuin ahtauduin sisään.

Irwin Goodman aikoinaan lauloi tätä Vexi Salmen sanoittamaaa kappaletta St. Pauli ja Reeperbahn

St. Pauli ja Reeperbahn
Sinne veri vetää uudestaan
Naisiin öihin mannermaisemiin
Tie suureen maailmaan
St. Pauli ja Reeperbahn
Sinne veri vetää uudestaan
Sumuun kolibriin ja humuun vie
Tie suureen maailmaan

Elämä on satu

Vieraassa maassa ilman kunnollista henkilöllisyyttä eläminen ei ole ikinä helppoa. Varsinkin, jos työkseen istuu kylmällä katukiveyksellä purkki tassussa ja yrittää parhaansa mukaan vältellä virtsarakontulehdusta. Ja mikäli sellaisen onnistuisi saamaan, ei työnantajana toimiva ihmiskauppias sitä hoidattaisi. Tuomas Kyrön Kerjäläisen ja jäniksen päähahmo Vatanescu on tällaisessa tilanteessa. Ihmiset sylkevät hänen ylleen, välttelevät, osoittelevat. Ihmisten halveksunta ottaa vallan. Ennakkoluulot ja stereotypiat seisovat uuden alun tiellä. Silti pysyy hän kovana, mutta jalona, eikä katkeroidu. Poika odottaa isäänsä Romaniassa ja sisko on lähtenyt myymään itseään pakon edessä. Kaikki voisi olla huonomminkin, joten pitää iloita. Vatanescu ottaakin jokaisessa tilanteessa kaiken irti pakomatkallaan. Hahmona Vatanescu on niin sydämellinen, että jopa hänen epärehellisyytensä saa silmissäni perusteita. En tiedä uskooko Vatanescu hyvään lopputulemaan, mutta hän suorastaan henkii hyvää karmaa.

  Juoni on omaperäinen (vaikkakin kulkeekin samalla pohjalta kuin Jäniksen vuosi) ja aihevalinta ajankohtainen. Vatanescu tulee Suomeen tavoitteenaan ansaita rahaa, jotta voisi ostaa pojalleen nappulakengät. Pian kuitenkin Vatanescun joutuu konfliktiin työnantajansa kanssa ja joutuu pakenemaan kansainvälistä rikollisuutta, tuota ”suurinta monikansallista pörssiyhtiötä.” Matkaseurakseen Vatanescu löytää jäniksen, jota kohtaan Vatanesculla muodostuu nopeasti vahva suhde. Kumpikin on toiselle ainoa tuki ja turva maailman julmuutta vastaan. Pari pysyykin rikkumattomana kokonaisuutena elämän aalloissa. Vatanescun ainoana tavoitteena on saada pojalleen nappulakengät. Pian romanialaiselle ystävällemme aukeaa, että kengillä on myös ostonaama, ei pelkästään hintaa.

  Matkallaan halki Suomen Vatanescu tutustuu erilaisiin ihmisiin ja astuu monenlaisiin kokemuksiin, samalla saaden hieman jalkaa menestyksen oven väliin. Sankari voittaa ihmisten luottamuksen nopeasti puolelleen nöyrällä ja jalolla käytöksellään, joka paljastaa ihmisluonnon kauneuden ja ruman rauniot. Alkaa köyhän romanialaisen nousukausi.

  Kerjäläinen ja jänis on Arto Paasilinnan Jäniksen vuoden ja kerjäläisyyden risteämä. Kyrö on kuitenkin tuonut oman kädenjälkensä esille, vaikkakin teokset muistuttavat toisiaan myös kerronnalliselta kannalta. Molemmissa päähahmot eivät tuo omia syvällisempiä näkemyksiään ja mielipiteitään esille, vaan elävät hetkessä ja toimivat jokseenkin alkukantaisen sykkeen pohjalta. Vaikka Alunperin kirja ilmestyi kuunnelmana, mutta joulun alla se julkaistiin myös painotuotteena. Itse aloin luettuani pohtimaan omaa suhtautumistani tuntemattomiin ihmisiin, sekä ennakoluulojeni vaikutusta päätöksiini. En voi myöskään kieltää hymyilleeni kirjaa lukiessa. Kerjäläinen ja jänis on kaunis ja satumainen teos. Se on saamaan aikaan köyhyysmanifesti, sekä menestystarina, että yhteiskunnallinen satiiri. Ja kaunis sellainen. Kyrön ajatus tiivistää kirjan idean: ”Elämä on satu.”

American Beauty - Arvostelu

Sam Mendesin esikoiselokuva kertoo mädänneistä perhesuhteista, pinnallisuudesta, kieroon kasvaneesta moraalista, sairaallisesta teeskentelemisestä, miehen paineista, paikan täyttämisestä elämässä, yhteiskunnan välinpitämöttömyydestä, sekä himosta. Samalla se on kuitenkin manifesti kaikesta maailman kauneudesta. Tietenkin kauneus on tulkinnallinen kysymys. American Beauty näyttää kaiken kuonan, jonka pinta peittää. 

  Perheenisä Lester päättää jatkaa elämäänsä uudelta puolelta. Lester kerjää itselleen potkut ja kiristää pomoltaan eron yhteydessä 60 000 dollaria. Ahdistunut ja hieman tossun alla oleva Lester vapautuu kuorestaan ja palaa nuoruuteensa: Hän jatkaa marihuanan sauhuttelua, aloittaa painonnoston, sekä ostaa upean urheiluauton. Tytär Jane ja jokseenkin materialistinen vaimo Carolyn -jota Lester yrittää irrottaa pinnallisuudesta- oudoksuvat Lesteriä. Perheen sekaiset suhteet alkavat kerätä karstaa ympärilleen.

  Kerronta on alussa hyvin johdattelevaa, vaikkakin hieman hidasta ja tapahtumaköyhää, mutta mielenkiinto pysyy silti yllä taiteellisuuden ja häkeltävien kohtausten ansiosta. Tiivis ja ahdistava tunnelma kelluu hyvin mukana elokuvassa. Tarina punoutuu jännittäväksi, mutta pysyy silti rauhallisena, siis perhe-elämä jatkuu edelleen, perhettä koettelevista tapahtumista huolimatta. Minulle oli lähes mahdotonta poistua television äärestä.

  American Beauty on täynnä upeita roolisuorituksia. Kevin Spacey on ehdottomasti Oscarinsa ansainnut. Hän suorastaan hehkuu rakkautta kauneuteen. Kuten myös naapurin poikaa esittävä Wes Bentley. Jotkin repliikit tuntuisivat juustoisilta, ilman vastaavia huippunäyttelijöitä. Loppu yllättää käänteillään, taiteellisuudellaan ja purkauksellisuudellaan. Se on ikään kuin tilitys, jossa ahdistava tunnelma laukeaa ryöppyinä.

  Elokuva ei suoraan kerro ulkonäöstä, mutta se on voimakas elementti kaikessa kertomuksessa ja opetuksessa kauneudesta, jota elokuva katsojalleen jakaa. Jälleen kerran saa huomata, että ulkonäkö pettää. Menestyvän lähiössä asuvan perheen elämä on aivan tolallaan. Julkisivu on kuitenkin kunnosssa. Elokuva kyseenalaistaakin ulkonäön merkityksen. Mikä on totta ja mikä enään on kaunista? Ihmisuhteet ovat myös keskeinen tekijä. Ennakoluulot ja haperot olettamukset musertavat elokuvassa suhteita. Mielestäni American Beauty haluaakin kertoa, että ihmisuhteet ovat pyhiä.

  Esikoisohjaukseksi American Beauty on menestynyt: 5 Oscaria ja 77 muuta. Eikä suotta, sillä työn jälkeä ei voi muuta kuin ihailla. Se on täsmällistä ja harkittua, ilman aidan alituksia. Vuonna 1999 valmistunut American Beauty hämmästyttää yhä. Kokonaisuudessaan se on kaunis ja lumoava. Se on jotain, joka saa katsojan suhtautumaan uudella asenteella kauneuteen. Monet asiat muuttuvat nopeasti kauniiksi.

Pinnalisuutesi alku oli mun loppu

Halua muistaa en

Sitä pakenen henkeä haukkoen

Kun vene vesille laskettiin

Nyt mut yli laidan heitettiin

Kun ei korjailtu purjeita

Tapettiin turhaan murheita

Ennen kuin purtemme vuosi

Mereen syliin vajosi

Muistoiksi ikuisiksi hajosi

Lopun alkua pystynyt mä en aavistaa

Todellisuutta erottanut pintasi maalista

Muutuit täysin

Jonkun muun vierestäni löysin

Turhanpäiväistä vermettä ostit

Itsetuntoasi vaatteilla nostit

Jumpaten muotosi putosi

Kuin matoset maan pienet

onkaloihinsa vain katosi

Tiedottomana vatsaani raavin

Sinä design-lehtiä haalit

Illat pitkät vietit ulkona

Uusien ystäviesi ilona

Moitit karua kuortani

Jätit mut kantamaan huoltasi

Ystävät kävelivät pintaasi päin

Vain minä luoksesi jäin

Et mulle enää puhunut

Kuin sun elämä olisi musta vaikeutunut

Rinnallesi löysit miehen toisen

Purttamme nakertavan loisen

Lempeni herskuva kelvannut ei

Pois lapsetkin multa veit

Suren kurjaa loppuain

Perkeleitä työstä hain

Yksinäisyyden tuskaa pidätellä sain

Itken töissä yksin

Kanssa sun tahdon olla kaksin

Etuikkuna

Bono, U2-yhtyeen keulakuva ja henkilö, jossa yhdistyy karisma ja persoonallisuus. Suuri hyväntekijä ja ihmisoikeusaktivisti, joka yhtyeensä keikoilla levittää sanomaa. Kuvan puolestaan on ottanut Anton Corbijn vuonna 1992 New Yorkissa. Hollantilainen Corbijn, joka on yksi lempivalokuvaajistani, edustaa vanhaa kunnon mustavalkoista Leica-sukupolvea. Hän on kuvannut pääasiassa vain rocktähtiä, ohjannut lukuisia musiikkivideoitakin ja kaksi elokuvaa.

  Kuvassa on tunnelmaa ja asennetta. Sitä onkin joskus mustavalkoiseen kuvaan haastavaa saada, sillä ei ole värejä käytössä, jotka korostaisivat kuvan elementtejä tai loisivat niitä. Kaikki huoneen tavarat ovat myös melko yksinkertaisia ulkomuodoltaan, samppanjacooleria myöten. Huomioni kiinnittyykin Bonoon. Hahmoon, jonka ympärillä savuiset yksityiskohdat luovat kontrastia. Asento on rentoutunut, melko merkityksetön. Kuvan hetki jää silmiini hitaana ja rauhallisena, jokseenkin neutraalina.

  Tunnen itseni tirkistelijäksi, sillä kuva on kuin ikkuna. Kuvaaja ei peitä takaapäin tulevaa valoa, ja kuva on otettu luonnolliselta katsomiskorkeudelta, siis ikään kuin katsoisin itse. Kuva ei siis peittele mitään, ja on samalla aito.

  Asetelma on jokseenkin välinpitämätön ja arrogantti: tatuoitu mies makoilee aurinkolasit päässä poreammeessa, polttelee, tissuttelee coolerissa toimitettua samppanjaa ja televisio pauhaa vieressä. Kellokin on vain heitetty altaan takareunalle. Kaikki vaikuttaa niin halvalta ja hetkelliseltä. Mutta koska kyseessä on Bono, näen hänet vain rock-tähtenä, joka nauttii hetkestä. Viesti välittyy hänen ansiostaan. Voisi myös luulla, että kuva synnyttäisi Bonosta ristiriitaisia tunteita, mutta se vain korostaa hänen karismaattisuutta. Hän on kuin kameleontti, jonka ei tarvitse suojautua. Mutta jos kyseessä olisi vaikkapa Joonas Hytönen, kuva vaikuttaisi teennäiseltä. Jos ei tunne Bonoa, viesti on erilainen. Ehkäpä halvempi ja röyhkeämpi.

  Entäpä merkitys? Onko sitä? Kuvahan on vain potretti, silti taideteos. Kenties merkitystä ei ole, sillä eihän taide ole kaikille viestittämistä, vaan vaikkapa tunnetilojen ja hetkien ikuistamista, palkkatyötä tai mielijohteiden talteen keräämistä.  

Kuva on otettu osoitteesta  http://www.flickr.com/photos/lalibra82/118606017/

Kaikki on konkreettinen on viestintää

 

Ulkonäkö on sana, joka jolla tarkoitetaan ihmisen, esineen tai asian ulkomuotoa. Minua se kiinnostaa kovasti, sillä minusta ulkonäkö on viestintää. Se kertoo omistajastaan, oli se sitten kappale tai elollinen eliö. Ulkonäkö voi kertoa mielipiteitä tai tarinaa. Ei tietenkään kaikilla tasoilla. Meillä on piirteitä, joille emme voi mitään. Mutta viesti välittyy varsinkin, jos ihminen yrittää ehostaa tai piilottaa piirteitään. Viesti ei tietenkään välttämättä vastaa sen lähettäjän mielipiteitä, sillä me itse arvioimme itseämme ja toisiamme ulkonäön perusteella. 
  Saimme siis äidinkielessä tehtävänannon kirjoittaa päättötyöblogia valitsemastamme sanasta. Lienee varmaan turha kertoa omaa sanavalintaani. Mutta palatkaamme takaisin asiaan.
  Mielestäni ulkonäkö, niiltä osa-alueilta joihin voimme itse vaikuttaa, on tärkeä, sillä se kertoo erityisesti omasta arvomaailmastamme. Mietimmehän usein, miten pukeutua erilaisiin tilaisuuksiin. Ulkonäöllä on väliä varsinkin työelämässä. Yritysmaailmassa työssäsi etenemiseen vaikuttaa myös se, miten pukeudut. Mitä enemmän työhön liittyy rahaa, sitä tiukempi ja muodollisempi on työpaikan pukukoodi. Pankeissakin kaikilla virkailijoilla on puku tai jakkupuku yllä.

  Pidän myös siitä, kuinka paljon juttua ulkonäöstä saa väännettyä. Oli ne sitten haastatteluita tai stereotypiavitsejä, ne ovat aina herättäneet mielenkiintoni. Ei sillä, että mielestäni ihmisten tulisi pyrkiä kauneusihanteiden ruumiillistumaan, vaan sillä että se kuvastaa persoonallisuuttamme. Tärkeintä onkin, että ihmisellä on hyvä olo, ja pitää itsestään sellaisena kuin on. Ulkonäkö kuvastaa myös persoonallisuuttamme kaikessa konkreettisessa tekemässämme. Näin ulkonäkö sitoutuu kulttuuriimme. Eikä ulkonäkö rajoitu vain ihmisiin. Kaikella konkreettisella on ulkonäkö: Huonekalut, kasvit, eläimet, kaupungit, plasma-tv:t, valtameret, mopot, kivet, isoäitisi kakkuvuoat jne. 

  Ihminen on aina kisannut kaikessa, niin myös ulkonäössä. Ei meille ole pitkään aikaan riittänyt pelkkä käytännöllisyys, vaan haluamme asua kauniissa talossa, ja juoda aamuiset kahvimme tyylikkäästä kupista. Tuntuu varsin pinnalliselta. Tuon kupin tyylikkäs ulkonäkö voi perustua vaikka sen muotoiluun tai hauskaan tekstiin kyljessä. Mutta pinnallisuudella ulkonäössä on paljon hyviä puolia, sillä se työllistää useita ihmisiä. Kampaajia, taitelijoita, teollisiamuotoilijoita ja tehdastyöläisiä jne. Ja tuohan ulkonäkö monesti ihmisille hyvän olon.

  Ulkonäkö on siis kaikessa mukana. Halusit tai et. Se kuvastaa kaikkien olevaa ja muiden olematonta. Se kertoo tarinaa ja jakaa asioita ryhmiin. Esimerkiksi ulkonäkö on aina vahvasti kuvastanut luokkaeroja. Ei tietenkään onneksi kaikkien kohdalla.