Äitini on aina vihannut hyvästejä. Ja vihaa edelleen. Asioiden jättäminen on kurjaa ja vaikeaa muun muassa siksi, että sille pitää löytää syy. Terve ihminen tarkkailee ja analysoi itseään ja ympäristöään, joten onnen ja kurjuuden löytäminen ja hävittäminen onnistuu vasta, kun siihen löytää syyn.
Läpi kouluvuoden olen tätä blogia kirjoittanut äidinkielen päättötyönä. Joskus luontevasti, joskus tuskaillen. Blogi on silti ollut helpotus päättötyön pohjaksi. Deadlinet ovat rytmittäneet päättötyön tekoa ja koulutyöt eivät olet kasaantuneet niskaan. Tätä kannattaisi muidenkin opettajien käyttää, sillä rytmittäisi se myös opettajien työtaakkaa.
Reilu puolivuotta on kuitenkin lyhyt aika, joten on vaikea todeta omasta kasvustani aiheutuneita muutoksia blogissa. Paljon on kuitenkin oppinut. Blogista on minulle muodostunut eräänlainen raportti. Päättötyösanaani ulkonäköä olen alkanut tarkastellut enemmän syiden ja seurausten kannalta. Ulkonäkö on tullut esiin niin hyvässä, kuin myös pahassa. Blogissani olen myös päässyt tekemään erilaisia tekstejä. Tekstien tekijänä koen tulleeni analysoivammaksi. Ei sillä, että analysoisin teksteissäni enemmän ja toisin monipuolisemmin näkökulmia, vaan olen pystynyt tutkailemaan omaa kirjoittamistani ja saamaan itsestäni irti napakkuutta.
Vaikka sanana ulkonäkö on pinnallinen ja tarkemmin ajateltuna jopa etova, on se merkitykseltään ja esiintymiseltään laaja. Ulkonäköhän sitoutuu kaikkeen konkreettiseen. Nyt sana ei tunnu kovin erilaiselta, kuin ennen päättötyötä. Ehkäpä vain isommalta. Ennen ajattelin sitä rajallisemmin, tyylin ja ihmisiin kohdistuvana asiana. Koen avanneeni silmäni.
Omaan päättötyöhöni olen kaikin puolin tyytyväinen. Olen pystynyt sisällyttämään haluamiani asioita erilaisiin teksteihin ja rakentamaan niistä sisällöllisesti mielenkiintoisia (ainakin mielestäni). En tietenkään koe yhdessäkään postauksissani täysin onnistuneeni, mutta kuka tai mikä olisi täydellistä.
Rakkaudella,
Kusti
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti